Meistä

Yhdistä tahto ja oppimisen halu keskenään, niin saat taidon. Ihan totta. Osaat tehdä jotain omalla tavallasi, toivottavasi eritavalla kuin muut. Sinun pitää vain haluta sitä. Kyselin Hatsalan koulun oppilailta erinäisiä kysymyksiä, joihin toivoin saavani erilaisia vastauksia. Niitähän tuli, ehkä vähän erilaisen erilaisia kuin odotin. Missä koet olevasi hyvä? Kysymyksenä sitä pahinta laatua. Itsensä kehuminen on hankalaa, eikä sitä omaa hyvyyttään asiassa kuin asiassa tarvitsekaan olla jatkuvasti ilmoittamassa. Tuossakin kysymyksessä on sana koet, joka siis ei tarkoita samaa kuin olet. Tärkeintä onkin se, että tekee kaiken jonka itse kokee tekemisen arvoiseksi, ja että tekee sen tasan tarkkaan niinkuin itse parhaaksi näkee. Niille asioille, joissa on pakko toimia toisten pään mukaan, on varattu oma aikansa. Me hatsalalaiset olemme hyviä kaikessa mitä vaaditaan selviytymiseen; kävelemisessä, nukkumisessa. Syömisessä. ”Osaan käydä WC:ssä.” Kyllä vain. Perusteluina oli noiden kaikkien helppous. Aidan matalin kohta on helppo ylittää. ”...olen tehnyt niitä lapsesta saakka.” Sitten löytyi niitä osaajia. Ei sillä, etteikö vessassa asioiminen olisi hyödyllistä. Keskuudessamme liikkuu tanssijoita, hiihtäjiä, uimareita, suunnittelijoita, ratsastajia ja ainakin yksi kalastaja. Lisäksi on kuuntelijoita, hyviä kavereita ja höpöttäjiä siinä missä kuuliaita koulunpenkinkuluttajiakin. Moni saa hyviä numeroita kokeista. Löytyy matemaatikkoa, kemistiä, muusikkoa, maalaria, kokkia ja kielitaituria. Kyllä pitäisi opettajien olla ylpeitä, kun pääsevät opettamaan näin lahjakkaita yhteiskunnan jäseniä. Mitä haluaisit kokeilla? Yksi sana. Huimapäisyys. Benji-hypyt ja riippuliidot siinä missä surffaaminen ja laskuvarjohypytkin ovat monien listalla, kun katsotaan tulevaisuuden sunnitelmia. Joku haluaisi olla tosi hyvä kolussa. Toinen parantaa jo osaamiaan taitoja, kuten piirtämistä tai laulamista. Lentokoneen lentäminen olisi jonkun ykkösjuttu. Tähtäämme siis korkealle – kirjaimellisesti. Unelma? ”Matkata maailman ympäri.” ”Muuttaa isoon kaupunkiin.” ”Elää pitkään.” ”Pelata salibandya.” Haave kuin haave, se varmasti toteutuu. Joku toivoi voittavansa lotossa. Aina voi toivoa, kyllä se vielä kohdalle sattuu. Moni ei tiennyt omaa unelmaansa. Tai sitten he tietävät, mutteivät kerro. ”Sehän olis ihan tosi noloo jos joku sais tietää, et mä haluisin...” Kunhan kerrotte edes itsellenne mitä haluatte elämältä. Se on se yksi kysymys, joka kulkee kanssamme sinne viidenkympin hujakoille asti. ”Mitäs sinä teet kun kasvat isoksi?” Ja tätä kysytään oikeasti ihan aikuisiltakin. Ei kaikilta, vain niiltä jotka muiden isojen mielestä vaikuttavat vielä pieniltä. Kysymys on niin vanha, että vastaukset pystytään arvaamaan. 5-vuotiaat ovat prinsessoja ja astronautteja. 10-vuotiaat joko poliiseja tai näyttelijöitä. Sitten tulee se teini-ikä, jolloin vastaus a.) vaihtelee päivittäin, tai b.) kuuluu en tiedä/ihan sama-osioon. Kaksikymppisestä eteenpäin kysymystulva vähenee sitä mukaa kun kyselijöiden into laantuu. Se laantuu, koska vastaukset muuttuvat realistisemmiksi. Ei enää lehmipoikia sun muita. Nyt tulevat puutarhurit ja eläinlääkärit, sirkustaiteilijat ja tivolilaitteiden pyörittäjät. Tosielämän sankarit. Tietenkin joku vetäisee hatusta myös sen jääkiekkoilija- ja missikortin. Olin kerran ylioppilasjuhlissa, kun eräs rouva tuli keskustelemaan päivänsankarin kanssa. Keskustelu meni suunnilleen näin. ”Mitäs sinä ajattelit tehdä isona?” ”No, mä oon just kouluttautunu myyjäks.” ”Ihan niin, kultaseni, mutta mitäs teet kun kasvat isoksi?” ”Mä oon myyjä.” Joten te, jotka tuota kysymystä ilmoille viljelette, uskokaa kun se lapsi sanoo haluavansa olla käärmeidenkesyttäjä. Hän on ihminen, maapallon jukuripäisin olento. ”Mut eiks se aasi oo?” Ei, se olet sinä, kun vielä jaksat uskoa sen olevan aasi. Sitten se haastava osuus. Mikä on 'runoilijan sydän'? ”No runoilijan sydän, hei daa.” ”Se on punainen.” Erään mielestä se on herkkä ja pohtiva. Se ilmaisee runoilijoiden ajatusten kulkua, tapaa jolla he näkevät maailman. Samaa mieltä. Paitsi että runoilijoilla ei ole runoilijan sydämeen minkäänlaista etuoikeutta. Tämä sydän ilmaisee meidän tapaamme nähdä maailmaa. Se on sydän joka sykkii aina kun se saa syyn sille. Toiselta nimeltään inspiraatio. ”Runoilijan sydän on kirjan nimi, jossa runoilija rakastuu.” Miksipäs ei. Mikä on sielu? Pitkän aikaa se oli se juttu, joka valitsee ylä- tai alakerran. Sitten yhdessä paperissa oli mitä loistavin vastaus. ”Sielu on olemassa, jotta meillä olisi aina jotain mistä pitää huolta.” Luin kerran Anna-lehden kolumnia, ja siellä oli kirjoitettu sielusta. Tästä on jo aikaa, mutta muistan sen silti. Kirjoittaja kertoi, että oli ollut hakemassa lastaan päiväkodista. Kotimatkalla lapsi kysyi äidiltään, että onko sielu elintarvike. Hassultahan se kuulostaa, mutta tavallaan aika nerokasta. Uusi määritelmä sanalle elintarvike. Elämisentarvike. Välttämätön selviytymiselle. ”Sielu on jos on ollakseen.” Niin, puhumme kyllä sieluttomista ihmisistä, mutta uskoisin että kaikilla sellainen on. Olkoot vaikka kuvitteellinen. ”Sielu on se, jonka Harry Potter vetää taikasauvalla ulos päästään.” Viimeisenä kyselin, että kuinka me näemme itsemme, ja miten muut näkevät meidät. Oli blondia, peikkoa, normaalia, rohkeaa, mielikuvituksellista ja niin edelleen. Laidasta laitaan. Joku oli peruna. Niitä olankohauttelijoitakin on. Niitä, jotka eivät omasta mielestään ole oikein mitään muuta kuin jotain. Jotain on parempi kuin ei mitään. Jotain on hyvä alku. Koulustamme löytyy 7.-, 8.- ja 9.-luokkalaisia. Sekä tietysti opettajia ja muuta henkilökuntaa. Sieltä löytyy minä ja sinä. On hän ja he. Te. Me.