Työnsin rivakasti täyteen hävyttömyyksiä tuherretun pulpetin kymmenisen senttiä eteenpäin ja nousin tuolistani heti kellon soitua koulupäivän loppumisen merkiksi. Heilautin laukkuni olalleni ja lähdin kävelemään luokan ovea kohti. Huomasin ulos päästyäni ystäväni Minnan koulun parkkipaikalla skootterinsa luona, ja lähdin hölkkäämään laiskasti parkkipaikkaa kohti.
-Minna! hihkaisin ollessani parin kolmen metrin päässä hänestä.
-Ai moi, Siru. Lähetkö tänä iltana kylälle, Aleksi, Jassu ja Pyykönen on ainakin tulossa? Minna kysyi yrittäessään survoa kypärää päähänsä.
-Ai että lähenkö! Totta kai! Saanko tulla nyt suoraan teille, ei pahemmin kiinnostais mennä kotiin tänään, faijalla on nimittäin tilipäivä, eli se ryyppää koko illan, niin et sopiiko, että tuun teille? kysyin siirtäessäni laukkuni toiselle olalleni.
-Juu, voit tulla. Porukat on onneks vielä sunnuntaihin asti siellä ulkomailla, eli meillä ei oo kotona viikonloppuna ketään kotona, Minna selitti arvoituksellinen hymy kasvoillaan.
Olimme Minnan luona pari tuntia ennen kuin lähdimme kävelemään kylälle. Meidän oli turha käyttää skootteria, sillä matkaa oli vain reilut puoli kilometriä. Juttelimme kävellessämme kaikesta turhanpäiväisestä, mm. koulun loppumisesta. Enää tämä yksi vuosi ja peruskoulu olisi käyty. Minnan olisi pitänyt jo päästä yläasteelta, mutta hän oli joutunut uusimaan yhdeksännen luokan johtuen siitä, että hän oli pumminut lähes koko viime vuoden. Minäkin olin pumminut Minnan seurana todella monta kertaa viime vuonna, mutta koulumme rehtorin soitettua kotiin kahdeksannen luokan lopulla jatkuvista poissaoloistani ja tupakan poltostani, aloin panostaa hiukan enemmän kouluun. Ei sillä, että minua olisi kiinnostanut mitä isäni sanoisi, pelkäsin nimittäin samaa kohtaloa, minkä Minna oli saanut osakseen. Ajatuskin siitä, että joutuisin jäämään tänne pieneen, reilun kolmentuhannen ihmisen asuttamaan Karviaan sai kylmätväreet kulkemaan kehoni lävitse. Minun oli pakko päästä lähtemään. En suostuisi jäämään tänne Jumalan selän taa enää yhtään pidemmäksi aikaa kuin olisi pakko.
Pian näin oman tutun kaveriporukkani kylän edustalla olevilla penkeillä. Penkit olivat tarkoitettu vanhuksille, mutta koskaan niissä ei näin perjantai-iltaisin näkynyt vanhuksia, eikä oikein näkynyt muulloinkaan, ainakaan iltaisin.
-Hei Siru! moikkasi ystäväni Arttu istuessani hänen viereensä puiselle penkille. Tervehdin häntä takaisin, ja hän heitti minulle avaamattoman siiderin ja hymyili leveää kaunista hymyään. En vastannut hänen hymyynsä, vaan avasin siiderini ja aloitin tavanomaisen perjantai-iltani.
Työnsin tärisevin käsin kotiavaimeni rivitaloasuntomme lukkoon. Kello oli ehkä viisi aamuyöllä. Heti astuttuani ovesta sisään haistoin viskin polttavan ja kitkerän hajun. Kompuroin eteisestä olohuoneeseen, missä näin lähemmäs viisikymppisen isäni makaavan sammuneena sohvalla kainalossaan puolillaan oleva viskipullo ja toisessa kädessä näytti olevan jokin kehystetty valokuva. Vaikka olin tappanut aivosolujani alkoholilla ja tupakalla pitkin iltaa, tiesin katsomattakin mikä kuva isälläni oli kourassaan; äidistäni otettu kuva, jossa hän oli ehkä vajaan kolmenkymmenen, eli juuri niitä aikoja, jolloin isäni oli tavannut äitini.
Olin ollut päälle kaksi-vuotias, kun äitini oli jättänyt isäni ja minut. En ollut koskaan nähnyt äitiäni, en sen jälkeen kun hän oli lähtenyt. Tuon kaiken olin kuullut isoäidiltäni, äitini äidiltä, joka asui myös Karviassa. Hänelläkään ei ollut ollut välejä äitini kanssa sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt. Isäni taas tuntui kaivavan äitini kuvan aina ryypätessään esille. Hän tuntui yhä kymmenenkin vuoden jälkeen kaipaavan äitiäni. Oli isälläni ollut joskus vuosia sitten hetken ajan joku heila, olin ollut silloin kuuden tai seitsemän vanha. Nainen oli ollut nuori, varmaan lähemmäs kymmenisen vuotta isääni nuorempi, eikä suhde kestänyt kovin kauaa.
En jaksanut miettiä isääni sen enempää, vaan pengoin keittiön vajaasta lääkekaapista kaksi päänsärkylääkettä ja huuhdoin ne kurkustani vedellä alas. Lähdin kompuroimaan vessaa kohden, mutta päässäni alkoi heittää ja korvissani soida, ja menetin tajuni. Virkosin puolen tunnin kuluttua ja römysin varovaisesti suihkuun. En tiedä kuinka kauan suihkussa olin -ilmeisesti melko kauan, sillä havahduin vasta sitten, kun niskaani tulvahti kylmää vettä-, lämmin vesi loppui. Sammutin suihkun, kuivasin itseni ja menin huoneeseeni ja röjähdin heti sängylleni vaivautumatta edes pukemaan ja nukahdin.
Heräsin pitkin yötä päänsärkyyni, johon ottamani särkylääkkeet eivät vaikuttaneet. Herättyäny jälleen yhden kerran vilkaisin digitaalista herätyskelloani, jonka näytössä hohti vihrein suurin numeroin 14:38, ja päätin nousta. Vedin päälleni väljän harmaan yöpaitani ja mustat kollarit. Kävin pesemässä hampaani ja suunnistin keittiöön keittääkseni itselleni kahvia. Astuessani pieneen, vaalein sävyin sisustettuun keittiöömme, huomasin isäni istuvan keittiön pöydän ääressä käsiensä välissä muki, jossa oli todennäköisesti jonkin sortin sekoitus viinaksia.
Isälläni oli alkoholiongelma, oli ollut aina. Jopa ennen äitiäni. Sen vuoksi äitini oli varmaan lähtenykin. Enkä ihmettele, minäkin lähtisin heti jos vain voisin. Isäni ällötti minua, suorastaan kuvotti. Äitini vihastutti minua. Minä itse inhotin ja ällötin itseäni. Ystäväni ahdistivat minua. Isoäitini oli ainoa, jonka seurassa minua ei kuvottanut, ällöttänyt tai ahdistanut. Hän vei kaiken negatiivisen mielestäni pois.
Mittasin kahvinkeittimeen kolme kupillista kahvia, mittasin kahvinpurut ja painoin nappia, joka käynnisti keittimen. Istuuduin isääni vastapäätä olevaan tuoliin ja nappasin käsiini kuukausia vanhan aikakausilehden. Isäni ja minä... meistä ei kumpikaan ollut kovin aktiivinen kierrättämään lehtiä, joten ruokapöytämme hukkuin usein lehtiin sun muuhun.
-No, mites koulussa menee? Millainen päivä oli eilen? isäni kysyi. Katsahdin nopeasti isääni, ja näin hänen tuijottavan mukiinsa.
-Ihan jees koulussa. Oltiin eilen kylällä kavereitten kanssa, vastasin selaillen jotakin kornia ja turhanpäiväistä muotilehteä. Juttelimme todella harvoin ja vähän, minua ei kiinnostanut isäni asiat, eikä isääni minun asiani.
-Mukava kuulla. Mitäs te kavereiden kanssa? isäni kysyi viinan kähentämällä innottomalla äänellään.
-Sua kiinnostaa varmaan aivan suunnattomasti minun tekemiseni. Ja vielä enemmän ne sua varmaan liikuttaa, sanoin tylysti ja kaadoin kuumaa kahvia kuppiin ja lapoin sokeria sekaan.
-Mmhh.. Kyllä minua kiinnostaa. Minä olen sinun isäsi. Kyllä minua kiinnostaa, isäni sanoi ja hörppäsi kulauksen juomastaan. Naurahdin ilottomasti ja vastasin:
-Jos et ole hoksannut, et ole koskaan isäni ollut. Ja me tiedetään molemmat, ettei sua kiinnosta. Ei uskotella toisillemme muuta.
Isäni mietti hetken sanojani ja sanoi hetken kuluttua:
-Ajattelin etsiä työpaikan.
Nyt naurahdin huvittuneena, sillä isäni ei koskaan ollut onnistunut pitämään työpaikkaa, sen saaminenkin oli aina ollut vaativaa. Olimme eläneet viimeiset vuodet isäni varhaiseläkkeellä ja valtion rahoilla. Otin kahvini ja tallustelin huoneeseeni vaivautumatta vastaamaan isälleni.
Seuraavat kaksi viikkoa kului kohtuu normaalisti, kävin lähes päivittäin koulussa, ainoat poikkeukset olivat liikunta- ja matikantunnit, joille en ollut vaivautunut menemään. Viikonloput vietin kavereideni kanssa juoden, pää sekaisin.
Koulun oppilaanohjaaja oli pari vuotta sitten yrittänyt saada minut vieroitushoitoon, sillä niihin aikoihin saatoin juoda kouluaikanakin. Oppilaanohjaajamme -vanhahko höperö nainen- oli yrittänyt saada varmaan joka ikisen tuppukoulumme oppilaan hoitoihin, mutta kukaan niihin ei loppujen lopuksi ollut koskaan päätynyt. Olin ollut kahdentoista vanha, kun aloitin alkoholin ja tupakan käytön. Mitä nyt vuosien aikana olin kokeillut myös muitakin päihteitä, mutta mitä muuta alkoholistin yksinhuoltajan lapsesta voi olettaakaan? Enkä ollut ainoa kylämme päihteitä käyttävä nuori. Monta vuotta sairastin myös bulimiaa, mutta viimeisen vuoden aikana olin alkanut miettiä, että mikä järki minun oli työntää sormet kurkkuuni ja oksentaa kaikki se ulos, mikä vei pahan oloni pois. Oksensin tahallisesti silloin tällöin yhäkin, mutta harvemmin.
Saapuessani eräs torstai-ilta kotiin kotiin -kello oli puoli yhdentoista maita, olin ollut Jassun luona-, haistoin jälleen kerran polttavan viinan hajun. Heitin takkini naulakkoon ja etsin laukustani koulusta saadun lupalapun, jossa kerrottiin risteilystä, jonne luokkamme lähtisi kolmen viikon kuluttua. Menin olohuoneeseen, josta löysin isäni istumasta nuhjuisesta nojatuolista.
-Hei, sun pitäis allekirjoittaa tää, mielellään ennen huomista, sanoin kylmään sävyyn ja heitin lupalapun isäni syliin ja menin jääkaapille etsiäkseni jotain syötävää. Jääkaappi oli täysin tyhjä vajaata mehupurkkia ja homehtunutta juustoa lukuun ottamatta.
-Huhuu, allekirjoita se! huusin huomattuani, ettei isäni ollut liikahtanutkaan nojatuolissaan. Otin mehupurkin jääkaapista ja tökkäsin isääni melko lujasti käsivarteen, mutta hän ei reagoinut mitenkään.
-Herätys! huusin ja läimäytin häntä poskelle. Ei mitään reagtiota. Painoin varoen sormeni isäni ranteelle, ja koska en löytänyt pulssia, siirsin sormeni hänen kaulalleen.
-Voi perse. Et oo tosissas, sanoin itselleni ääneen. Potkaisin isääni sääreen niin kovaa kuin pystyin, ei elettäkään kivusta. Ei elettäkään mistään. Kävelin hitaasti eteiseen, jonne olin jättänyt laukkuni, etsin etummaisesta taskusta kännykkäni ja näppäilin isoäitini numeron.
-Hei Siru rakas, olen ajamassa autolla, voinko soittaa hiukan myöhemmin? kuulin isoäitini sanovan puhelimeen.
-Mummi, musta tuntuu, että faija on kuollut, sain sanottua samalla, kun katselin olohuoneessa olevaa isäni elotonta ruumista.
-Mitä? Voitko toistaa? Isäsi mitä? isoäitini kysyi äänessään häivä hätäännystä ja ehkä hieman epäuskoa.
-Isä on kuollut, toistin ääni vakaana, värähtymättömänä.
Puolen tunnin kuluttua istuin isoäitini auton kyydissä pelkääjän paikalla. Isoäitini oli saapunut meille vartti sen jälkeen, kun soitin hänelle, viitisen minuuttia sen jälkeen, kun hänen soittamansa ambulanssi ja poliisi olivat saapuneet meille. Poliisit olivat kyselleet isäni mahdollisista sairauksista ja sukulaisista, joilta olisi voinut saada tietoja, mutta en tiennyt mitään. Nyt vain istuin autossa täydellisessä hiljaisuudessa isoäitini kanssa, lukuun ottamatta radiosta kuuluvaa hiljaista musiikkia. Emme puhuneet matkalla mitään, vasta auton kaartaessa pienen rivitalo painotteisen asuinalueen parkkipaikalle isoäitini kysyi:
-Haluatko syödä jotain? Voin lämmittää sinulle pakastimesta jotakin, jos tahdot.
Illan kuluessa söin, kävin suihkussa, laitoin petini valmiiksi. En osannut ajatella mitään, en yhtään mitään. En tuntenut mitään, halusin vain nukkumssn, mutta väsymyksestäni huolimatta istuin vielä puoli kahden aikaan katsomassa TV:tä isoäitini kanssa.
-Haluatko puhua? isoäitini kysyin pitkän hiljaisuuden kuluttua. Hän oli huolissaan minusta, sillä en ollut puhunut lähes lainkaan koko iltana, eikä minulla ollut sydäntä sanoa mitään ilkeää, joten sanoin:
-En mä taida keksiä oikein mitään puhuttavaa. Mieleeni ei tule sanoja.
-Voi lapsi rakas, tiedän ettet ollut isäsi kanssa kovinkaan läheinen, mutta on sinulla lupa surra, isoäitini sanoi. Tiesin, ettei isäni kuolema hetkauttanut häntä, niin kuin ei minuakaan. Epäilen, surisiko hän edes minun äitini, hänen oman lapsensa kuolemaa. Siinä suhteessa olimme hyvin samankaltaisia, emme olleet tunteellisia ihmisiä, emme surreet, emme iloinneet, emme rakastaneet, emme ainakaan näyttäneet mitään muille.
Ei minulla ole mitään surtavaa, sanoin selittämättä sen kummemmin. Ja isoäiti ymmärsi.
-Lähden nukkumaan, kiitos kun sain tulla tänne tai jotain, sanoin ja nousin sohvalta lähteäkseni, mutta isoäitini tuli halaamaan minua ja sanoi:
-Totta kai, totta kai. Nuku huomenna, älä vaivaudu kouluun, älälä suotta kiittele.
Vihasin fyysistä läheisyyttä, mutta annoin isoäidin halata minua hetken, ja sitten lähdin nukkumaan.
Nukuin sinä yönä äärimmäisen huonosti, heräsin parin tunnin välein, en muistanut milloin olisin nukkunut yöni yhtä levottomasti. Heräilyni saattoi johtua nikotiinin puutteesta, mutta en vaivautunut nousemaan ja käymään tupakalla, puutteeni ei ollut niin konkreettinen, lähinnäkin vain oletus. Heräsin joka tapauksessa siihen, että joku koputti huoneen oveen, jossa nukuin. Siristin silmiäni ja näin isoäidin huolestuneiden kasvojen pilkistävän hiukan raollaan olevan oven välistä.
-Anteeksi, mutta poliisipäällikkö Helminen haluaa jutella kanssasi, kuulin isoäidin sanovan. Miksi ihmeessä ihmisiä täytyy häiritä heti aamuvarhain, normaali ihmiset nukkuvat! Nousin nyrpeänä ylös sanomatta mitään, päähäni otti sen verran, että pidin viisaana olla hiljaa. Astuin olohuoneeseen ja näin kahden poliisin seivovan ulko-oven vierellä ja samalla huomasin katsoa kelloa. Oho. Se oli jo yksi päivällä.
-Olemme pahoillamme, että joudumme häiritsemään sinua nyt, vaikka olet menettänyt vasta eilen isäsi, osan ottomme siitä, sanoin vanhempi poliisi.
-No älkää häiritkö sitten, tokaisin ja mulkoilin kumpaakin miestä äkäisesti. He ilmeisesti ymmärsivät, etten ollut kovin hyvällä tuulella, mutta sama poliisi jatkoi:
-Tiedän Siru, tämä on todella huono aika ottaa asia puheeksi...
-No niin onkin! karjaisin keskeyttäen poliisin.
-Olin sanomassa, että tämä ei ole varmaan mikään paras aika ilmoittaa siitä, että otimme yhteyttä äitiisi Siljaan, ja sosiaalityöntekijät ja me muut viranomaiset pidämme parhaana vaihtoehtona, että muutat äitisi luo Tammisaareen. Ja mitä pikemmin, sen parempi.
Minulla kesti tovi tajuta, mitä poliisi oli juuri sanonut, mutta tajuttuani, ehkä 30 sekuntia myöhemmin, minut valtasi viha ja pelko.
-Ei.. Ei! Minä en muuta sen ämmän luo, en muuta! Minä en muuta! huusin niin kovaa kuin lähti, ja huomasin ovensuussa seisovan isoäitini jähmettyneen ilmeen. Ei, ei minä muuttaisi. En muuttaisi. Vaikka Karvia olisikin pieni onneton ja mitätön tuppukylä, en lähtisi. Minä vain..En suostuisi lähtemään.
Viikkojen paastoamisesta, oksentelusta ja kieltäytymisestä mennä kouluun, kaikesta tuosta huolimatta istuin tummansinisen henkilöauton kyydissä matkalla kohti Tammisaarta, kohti naista, jota en ollut nähnyt kolmeentoista vuoteen, josta en tiennyt käytännössä mitään. Kohti ihmistä, jota olin aina vihannut ja tulisin myös aina vihaamaan. Matka kesti melkein neljä tuntia kahden pysähdyksen kanssa. Eli toisin sanoen melkein neljä tuskastuneen hiljaista tuntia poliisin seurassa.
Sama miespoliisi, joka kertoi muuttamisestani äitini luo, oli pyytänyt isoäitiäni kuskaamaan minua, mutta isoäitini ei suostunut lähtemään, hän huusi ja kirosi poliisille huonoista väleistään äitiini ja kuinka he julkesivat viedä minut Tammisaareen, kuinka he julkesivat viedä minulta kaiken.. Ystävät, aivan kaiken. En viitsinyt tuolloin sanoa isoäidille vastaan, vaikka hän olikin mielestäni väärässä. Ei minulta viety kaikkea. Ei minulla ollut mitään mitä viedä.. Ehkä isoäidin sanoissa saattoi ollakin jotain perää.
Tuo sama poliisi ajoi autonsa suuren punaisen omakotitalon eteen. Huomasin sievästi laitetun pihan, vaikka olikin syksy, huomasin vasta leikatun nurmen, kaksi henkilöautoa, leluja pihalla, talon tyyliä mukailevan leikkimökin.. Samassa huomasin ulko-oven avautuvan, ja ruskeatukkainen, lähemmäs viisikymppinen hoikka nainen astui ulos. En ollut tajunnut lainkaan, että poliisi oli noussut autosta ja nosteli vähäisiä matkatavaroitani autosta. Nousin autosta hitain, pakonomaisin liikkein. En hyvä elämä.. En pitänyt tästä, en laisinkaan. Tuo nainen ei voinut olla minun äitini, paitsi että oli. Tunnistin hänet kuvista, joita kotona oli ollut, mutta vielä selvemmin tunnistin hänet omista piirteistäni.
-Tässä on nämä sinun tavarasi, sanoin poliisipäällikkö ja laski kaksi matkalaukkuani talon eteen kuistille. En vastannut mitään, puristin vain auton sulkematonta etuovea rystyset valkoisina ja tuijotin kenkiäni. Pian tunsin naisen -oman äitini- halaavan minua keho värähdellen. Nainen itki. Hetkessä huomasin pitkän vaalean miehen seisovan ovensuussa kaksi lasta jaloissaan, jotka tuijottivat molemmat minua silmät pyöreinä.
-Voi Siru, olen niin onnellinen, että olet täällä, sanoi nainen tärisevällä, mutta vahvalla äänellä.
-En voi sanoa tunteen olevan molemmin puolinen, sanoin mahdollisimman kylmällä ja kyynisellä äänellä. Nainen irrottautui halauksesta, ja katsoi minua ensimmäisen kerran silmiin. Näin vihreät, miltei ruskeat silmät. Olisi kuin olisin katsonut suoraan peiliin ja nähnyt omat silmäni. Nainen vei minut sisälle taloon, vaikkei alku ollut ollut mikään lupaavin, ainakaan hänen kannaltaan.
Ja siitä alkoi minun hidas kotiutuminen. Sain oman pienen huoneen, jonne asettelin vähäiset tavarani, jotka koostuivat lähinnä vaatteista, meikeistä, rasvoista, muutamista valokuvista ystävistäni sekä joistain muista tarve-esineistäni. Opin nopeasti, ettei uusi perheeni -johon kuului äitini aviomies Jukka sekä 8-vuotias veljeni Joni sekä 4-vuotias sisareni Amanda- hyväksynyt tupakan polttoa, alkoholia, huumeita, kiroilua, liikaa meikkaamista, eivät mitään. Opin olemaan hiljaa, puhumatta, vastaamatta minulle esitettyihin kysymyksiin, opin olla päästämättä niitä ihmisiä lähelleni.
Äitini oli jo usean viikon ajan yrittänyt tutustua minuun, kysellä ystävistäni, koulunkäynnistäni, minusta itsestäni, mutta en vastannut koskaan mihinkään. Minulla ei ollut mitään vastattavaa, ei muuta kuin vihaa, jota en purkanut. Kun saapumisestani oli kulunut kolme viikkoa, samoin kuin syömättömyyttäni ja puhumattomuuttani, äitini tuli kiskomaan eräänä tiistaiaamuna peiton päältäni ja sanomaan:
-Me emme jaksa enää katsoa tuollaista vetelehtimistä, annat todella huonoa esimerkkiä Amandalle ja Jonille. Nyt ylös! Sinun on aika aloittaa koulunkäynti, olemme antaneet sinulle aikaa toipua isäsi kuolemasta ja muutosta, mutta aika loppui, nyt ylös!
Vai että huonoa esimerkkiä Amandalle ja Jonille, siitäkös tässä olikin kyse, oli ensimmäinen ajatukseni ennen kuin avasin suuni ensimmäistä kertaa tänne tuloni jälkeen:
-Paina akka jonnekin sinne, missä pippuri kasvaa ja vie kersasi mukanasi, ja anna mun nukkua.
Äitini silmät siristyivät ilkeään tuijotukseen ja useiden minuuttien jälkeen hän sanoi:
-Kuules nyt Siru, tiedän että olet katkera minulle, ja ihan syystä, mutta meidän talossamme ei puhuta noin toisille, ei kenellekään.
-Ai jaa, ihanko totta! Vai että katkera, en olisi uskonut! huusin repiessäni lattialta peittoni suojakseni.
-Siru, älä huuda minulle, äitini sanoi.
-Minä saan huutaa sinulle kolmentoista vuoden edestä, kolmetoista vuotta! Tajuatko, kolmetoista tuskallisen pitkää vuotta! huutaessani tuon kaiken tuijotin äitini kasvoja, ja päätin kyniä hiukseni yhdennäköisyyden vähentämiseksi.
-Siru nyt lopetat tuon huutamisen. Joni ja Amanda heräävät. Kyllä minä tiedän, että jätin sinut niin moneksi vuodeksi, ja kadun silloisia päätöksiäni paljon, mutta koeta ymmärtää, olin kohtuu nuori vielä silloin, ja isäsi joi ja joi. En halunnut pilata elämääni ja itseäni sillä, mikä ei tietenkään anna syytä jättää pieni, siihen asiaan viaton lapsi alkoholistisen isän heitteille. Siru anna anteeksi, ne ovat asioita, joita ei voi enää muuttaa, mutta tulevaisuuteen voimme vaikuttaa, jos me molemmat vain sitä tahdomme... Keskeytin hänet sanomalla:
-Mene pois. Nyt.
Äitini näytti siltä, kuin haluaisi sanoa vielä jotain, mutta mulkaisuni kai osoitti, että pyysin häntä tosissani poistumaan. Hän lähti. Heti hänen mentyään tongin pienestä kynsienhoitolaukustani pienet kynsisakset ja menin peilin eteen. Näin kalpeat, mutta silti tummanhkot kasvoni, laihat kasvoni. Olin laihtunut. Eikä ihme, en ollut syönyt kunnolla viikkoihin enkä juonut alkoholia. Näin tummanvihreät silmänni, jotka olivat kuin täydelliset kopiot äitini silmistä. Näin terävät ja korkeat poskipäät sekä suoralinjaisen nenän, jossa oli hieman pisamia. Näin kohtuu normaalit, täyteläiset haalean väriset huuleni. Lisäksi näin noin olkapäille ulottuvat täysin suorat, kohtuu tuuheat tummat hiukset. Miltei mustat, vaikken koskaan niitä ollut värjännyt. Otin täysin summassa, aivan lonkalta tupon hiuksiani vasempaan nyrkkiini ja pienillä kynsisaksillani aloin leikata tuppoa. Jatkoin, kunnes hiukseni olivat lyhyt pystyssä sojottava pehko. Katsoin peiliin saatuani työni valmiiksi, ja silmäni täyttyivät kyynelistä. Ei surusta, ei kaipuusta ystäviä kohtaan, ei liikutuksesta, ja syyllisyydestä, ei vihasta äitiäni kohtaan, ei mistään näistä, joista voisi olettaa kyynelteni johtuvan. Se johtui vihasta itseäni kohtaan. Ja pelosta. Minkälainen ihminen pilasi elämänsä näin, millainen ihminen oli näin arvaamaton, epätasapainoinen, näin epäonnistuva. Se olin minä. Tuijotin itseäni peilistä tajuamatta, että olin puristanut kynsisaksiani niin lujaa käsieni välissä, että ne olivat tehneet molempiin kämmeniini monta senttiä syvät haavat. Tunsin kivun leviävän pikkuhiljaa koko kehooni ja suunnistin askeleeni kohti vessaa.
-Siru, avaa ovi! äitini huusi vielä kymmenenkin minuuttia sen jälkeen, kun lukittauduin vessaan.
-Mene pois, sanoin tylysti yrittäessäni pukeutua ilman, että tuhrin vaatteeni vereen.
-Avaa ovi, näin että vuosit verta, avaa nyt ovi niin voin vilkaista ranteitasi, äitini sanoi lukitsemani oven takaa. Äitini halusi katsoa ranteitani. Hän siis luuli, että olin viiltänyt ranteeni auki. Annoin hänen elää siinä uskossa jättäen vastaamatta mitään.
Saatuani vaatteet jotenkuten päälleni, yritin meikata, muttei siitä tullut mitään. Käteni tärisivät niin paljon ja vuosivat verta niiden päälle sitomistani käsipyyhkeistä huolimatta. Samassa silmääni pisti kaappi, jossa näytti olevan sideharsoa. Totta kai, miksen aikaisemmin tajunnut, Jukka oli lääkäri ja äitini sairaanhoitaja, tietenkin heidän talossaan olisi sidetarpeita. Kiedoin käteni nopeasti paketteihin siten,että pystyin meikkaamaan itseni.
Lopulta kun tulin ulos vessasta, huomasin äitini ja Jukan puhuvan jotain keskenään keittiössä. Hyvä vain, parempi minulle, ehtisin pakata nopeammin näin. Hiivin huoneeseeni ja aloin survoa tavaroitani laukkuun. Lähtisin, en jäisi tänne enää hetkeksikään. Minulla oli kukkarossa ehkä kolmekymppiä, pääsisin sillä jonnekin sakka, ja sieltä jostain voisin soittaa isoäidin hakemaan minut. Täältä hän ei minua taatusti suostuisi hakemaan, ja oli todella epätodennäköistä, että täältä lähtisi juuri nyt busseja Karviaan. Pitäisi vain tietää, missä täällä oli bussiasema, ja kuinka kaukana se olisi.
Samassa kuulin oveltani vaimean koputuksen.
-Mene pois, ole hyvä, pyysin yhäkin pakatessani. Käsissäni tykytti kipu, mutta en välittänyt siitä. Äitini astui huoneeseeni ja huusin:
-Mene pois! En haluu sua tänne, en halua sinua elämääni! Elä täydellistä idyllistä perhe-elämääsi, mä en halua siihen kuulua.
Äitini ei sanonut mitään, katseli vain minua. Hän oli juuri sanomaisillaan jotain, kun avasin suuni ja sanoin:
-Mene nyt vaan pois. Jos yhtään musta välität. Ja jos välität hiukan enemmänkin, heitä minut bussiasemalle.
Tunsin päässäni huimausta, mutta en antanut sille periksi.
-Minne sinä muka lähtisit? Emmenkö voisi edes yrittää sopia? Minä tiedän, että sinulla on vaikeaa kaiken... äitini aloitti, mutta keskeytin hänet:
-Vietkö sä minut sinne asemalle vaiko et? En halua sun myötätuntoas.
-Minne sinä lähtisit?
-Kuuluu sulle aivan suunnattomasti minne lähden! Heitä nyt mut sinne! huusin.
Ihme ja kumma, nousin varttitunnin päästä äitini autosta linja-autoasemalle. Hän selvästikin uskoi, että tulisin takaisin, syystä tai toisesta. Mutta minä en ollut tulossa takaisin. Katsoin lähteviä busseja, ja päätin lähteä siihen bussiin, joka lähtisi kahdeksan minuutin päästä Tampereelle. Se olisi kohtuu lähellä Karviaa, ja rahanikin ehkä riittäisivät.
Maksaessani matkastani bussikuski tuijotti paketoituja käsiäni, niin kuin taatusti moni muukin, mutta en välittänyt. Menin istumaan kauas muista matkustajista ja kaivoin kännykkäni esille ja vaivoin aloin kirjoittaa isoäidilleni viestiä:
"Hei! Olen Tampereella puoli neljän aikaan, haluatko tulla hakemaan minut sieltä?=)". Saatuani viestin kirjoitettua, bussi oli jo liikkeellä. Tammisaari.. Nyt pääsisin pois, eikä minun tarvitse enää koskaan nähdä tätä paikkaa, ei koskaan.
Yht'äkkiä mieleni ja kehoni valtasi kauhea tupakan tuska ja menin linja-auton pieneen, haisevaan ja ahtaaseen vessaan, ja sytytin savukkeen. Ei kestänyt minuuttiakaan, kun kuulin kauhean rysäyksen ja ihmisten kiljuntaa, ja aivan samassa tunsin bussin keikahtavan kyljelleen, juuri sille kyljelle, jossa oli WC, ja jossa minä olin. Bussi oli ajanut kolarin. En ehtinyt reagoida mitenkään, kun tunsin pääni ja lopulta koko kehoni rysähtävän seinää tai lattiaa vasten, en ollut enää varma mikä oli mikäkin. Hetkessä tunsin terävien lasinsirujen uppoavan kehooni. Yritin nousta istumaan tai edes kontilleni, mutta jokin painoi minua niin lujasti tasoa vasten, etten pystynyt liikkumaan lainkaan. Tunsin sanoinkuvaamatonta kipua kaikkialla, raajoissani, päässäni, sydämessäni, keuhkoissani.. Kaikkialla. Yritin kiljua, mutta kipu oli niin suuri, etten saanut ääntäkään pihalle. Ainoa ajatukseni oli, että kumpa kipu loppuisi, keinolla millä hyvänsä. Jopa hengittäminen sattui, kumpa tämä loppuisi.. Tunsin verta, omaa vertani kaikkialla, tasolla jota vasten olin painautunut, kasvoillani, kaikkialla. Aloin laskea sydämeni lyöntejä, sillä ne olivat niin tuskallisia ja hitaita, että pystyin helposti laskemaan niitä. Yksi...Kaksi...Kolme...Neljä... Ja siihen ne onneksi jäivät.
Meri Toroi 7B
