Punaan huuleni verenpunaisella, hävitän mustelmat puuteriin, maalaan surun kasvoiltani. Nostan sängyn alta vahvimman viinin, jonka olen isäni kaapista löytänyt. Päässä humisee tyhjyys samaan aikaan, kun vatsassa huutaa.
Kaupunki on serpentiinimeri, ihmisiä kuohuu sen syleilyssä. Rattaisiin tungetut lapset mussuttavat tyytyväisinä torilta ostettuja munkkejaan, valkolakkiset opiskelijat kulkevat haalareissaan siiderit kourissaan. Kaikki näyttävät onnellisilta.
Ahdistun ystävien hauskan pidosta. Poltan ketjussa ja tuijotan pedonsilmäisiä mansikoita. Juon ensimmäisen lasin, toisen, kolmannen, neljännen, kunnes kävely tuntuu ilmaan nousemiselta.
Yö vetää siipensä taivaan ylle. Katson tyhjentyviä katuja. Ripsiväri on karissut poskilleni, en tunne mitään, tuntuu kuin leijuisin ilmassa.
Katson kelloa ja jään odottamaan bussia. Silloin näen hänet: Tummat hiukset ja kaihoisa hymy, pimeydessä hehkuva savuke ja musta nahkatakki.
Kaupunki on serpentiinimeri, ihmisiä kuohuu sen syleilyssä. Rattaisiin tungetut lapset mussuttavat tyytyväisinä torilta ostettuja munkkejaan, valkolakkiset opiskelijat kulkevat haalareissaan siiderit kourissaan. Kaikki näyttävät onnellisilta.
Ahdistun ystävien hauskan pidosta. Poltan ketjussa ja tuijotan pedonsilmäisiä mansikoita. Juon ensimmäisen lasin, toisen, kolmannen, neljännen, kunnes kävely tuntuu ilmaan nousemiselta.
Yö vetää siipensä taivaan ylle. Katson tyhjentyviä katuja. Ripsiväri on karissut poskilleni, en tunne mitään, tuntuu kuin leijuisin ilmassa.
Katson kelloa ja jään odottamaan bussia. Silloin näen hänet: Tummat hiukset ja kaihoisa hymy, pimeydessä hehkuva savuke ja musta nahkatakki.
Sillä hetkellä tunsin, en enää koskaan ole yksin.
